Kirjahylly, jonka valokuvasta avautuu uusi huone. Ompelukone, joka herättää muistoja. Piano, joka alkaa soittaa tuttua sävelmää vierailijan lähestyessä.

Nämä ovat esimerkkejä virtuaalisesta muistopaikasta, jonka eteläkorealaisen KAIST-yliopiston tutkijat ovat kehittäneet.

Virtuaalitodellisuuden eli VR-teknologian avulla vierailija voi liikkua digitaalisessa ympäristössä, jossa esineet, kuvat ja äänet kertovat ihmisen elämästä.

CHI 2025 -tutkimuskonferenssissa esitellyssä tutkimuksessa selvitettiin, miten tällainen muistopaikka voitaisiin suunnitella yhdessä muistettavan henkilön ja hänen läheistensä kanssa.

Muistopaikka rakentuu henkilökohtaisista tarinoista

Virtuaalinen muistopaikka eroaa tavallisesta verkossa olevasta muistosivusta siinä, että vierailija voi kokea ympäristön ikään kuin olisi sen sisällä.

Tutkijat halusivat selvittää, miten VR-teknologia voisi auttaa luomaan henkilökohtaisen muistitilan pelkän valokuva- ja tekstiarkiston sijaan.

Osallistujia pyydettiin pohtimaan, millaisia muistoja, esineitä ja elämäntapahtumia he haluaisivat jättää jälkeensä.

He valitsivat valokuvia, kertoivat tärkeistä tapahtumista ja miettivät, millaista tunnelmaa muistopaikan tulisi välittää.

Myös läheiset osallistuivat keskusteluihin ja saivat vaikuttaa ympäristön suunnitteluun.

Tutkimuksen keskeinen osa ei siten liittynyt pelkästään teknologiaan, vaan myös keskusteluihin siitä, millaisena ihminen haluaa tulla muistetuksi.

Esineet johdattavat muistojen äärelle

Tutkimuksessa rakennetussa prototyypissä vierailijat saattoivat tutkia ympäristön eri osia ja löytää tarinoita esineiden kautta.

Kirjahyllystä valittu esine saattoi avata uuden virtuaalisen tilan. Valokuvia voitiin tarkastella luonnollisessa koossa, ja ompelukone liittyi henkilökohtaisiin muistoihin perustuvaan visuaaliseen kokemukseen.

Myös äänellä oli tärkeä tehtävä.

Kun vierailija lähestyi pianoa, alkoi soida osallistujalle merkityksellinen sävelmä. Musiikki kuului sitä selvemmin, mitä lähemmäs soitinta vierailija siirtyi.

Tutkijat tarkastelivat, miten tällaiset yksityiskohdat voisivat välittää elämäntarinoita ja tehdä muistoista helpommin lähestyttäviä.

Tavoitteena ei ollut luoda kuolleesta ihmisestä digitaalista kopiota, vaan rakentaa ympäristö, jossa hänen elämänsä ja ihmissuhteensa voisivat tulla esiin henkilökohtaisella tavalla.

Kuka päättää, miten ihminen muistetaan?

Yksi tutkimuksen kiinnostavista havainnoista liittyi siihen, etteivät muistopaikan suunnittelijan ja hänen läheistensä toiveet aina olleet samanlaisia.

Henkilö itse saattoi haluta korostaa yhteisiä perhemuistoja, kun taas läheiset toivoivat mukaan myös kertomuksia muista elämänvaiheista.

Keskustelua syntyi siitä, mitkä ihmissuhteet muistopaikassa näkyvät ja kuka saa lisätä siihen aineistoa.

Jos muistopaikka keskittyy vain yhteen osaan perhettä, muut läheiset voivat kokea jäävänsä ulkopuolelle.

Tutkijoiden mukaan suunnittelussa on siksi tärkeää huomioida useita näkökulmia.

Digitaalinen muistoperintö muodostuu sekä ihmisen omista toiveista että muiden hänestä säilyttämistä muistoista.

Pieni tutkimus ei osoita vaikutuksia surun käsittelyyn

Tutkimusprojektiin osallistui yhteensä kahdeksan henkilöä. Valmista VR-prototyyppiä kokeili yksi osallistuja yhdessä useiden perheenjäsentensä kanssa.

He tutustuivat ympäristöön VR-laseilla ja kertoivat sen jälkeen kokemuksistaan haastatteluissa.

Tutkimus antoi tietoa siitä, miten henkilökohtaiset esineet, äänet ja mahdollisuus liikkua virtuaaliympäristössä voivat vaikuttaa kokemukseen.

Tutkimuksella oli kuitenkin selviä rajoituksia.

Kyseessä oli prototyypin kokeilu, jossa simuloitiin muistopaikan käyttöä henkilön kuoleman jälkeen. Tutkijat eivät seuranneet omaisia todellisen suruprosessin aikana eivätkä selvittäneet pitkäaikaisia psykologisia vaikutuksia.

Tulosten perusteella ei siis voida päätellä, että virtuaaliset muistopaikat auttaisivat tutkitusti surun käsittelyssä.

Digitaalinen lisä fyysisten muistopaikkojen rinnalle

Virtuaaliset muistoympäristöt voisivat tulevaisuudessa tarjota perheille uusia tapoja jakaa tarinoita ja palata yhteisiin muistoihin.

Läheisen elämäntarinaan voisi tutustua valokuvien, tuttujen äänten ja henkilökohtaisten esineiden kautta ilman, että vierailijan tarvitsee matkustaa tiettyyn paikkaan.

Teknologia herättää kuitenkin myös käytännön kysymyksiä.

Kuka ylläpitää digitaalista muistopaikkaa vuosikymmenten ajan? Miten aineisto säilyy, kun laitteet ja ohjelmistot muuttuvat? Entä kuka päättää, ketkä saavat vierailla ympäristössä tai muokata sitä?

Näihin kysymyksiin tarvitaan vastauksia, jos virtuaalisista muistopaikoista halutaan pysyvä osa muistamisen tapoja.

Elämäntarina ympäristönä

Eteläkorealainen tutkimus ei kerro, millaisia tulevaisuuden hautajaiset ovat.

Se kuitenkin havainnollistaa, miten digitaalista teknologiaa voidaan käyttää henkilökohtaisten muistojen ja elämäntarinoiden esittämiseen uudella tavalla.

Virtuaalisen muistopaikan ei tarvitse muistuttaa hautausmaata tai kappelia. Se voi rakentua esineistä, äänistä ja kokemuksista, joilla oli erityinen merkitys muistettavalle ihmiselle.

Teknologian mahdollisuus ei ehkä olekaan fyysisten muistopaikkojen korvaamisessa, vaan siinä, että ihmisen elämäntarinasta voidaan tehdä uusia puolia löydettäväksi ja jaettavaksi.