Norjalaisen hoitoalan julkaisun Sykepleien paljon huomiota saaneessa artikkelissa nostetaan esiin ongelma, jonka monet sekä terveydenhuollossa että hautausalalla tunnistavat: kuolemaa ympäröivä hiljaisuus voi jättää ihmiset yksin elämän hauraimmalla hetkellä.

Artikkelissa todetaan, että usein ajattelemme kuolemaan liittyvien keskustelujen olevan abstrakteja tai filosofisia. Mutta ihmiselle, joka itse elää tilanteen keskellä, kysymykset ovat usein paljon konkreettisempia: identiteettiä, arvokkuutta ja perheen jäähyväisiä koskevia.

Artikkelissa kerrotaan kolmekymppisestä isästä, joka tiesi kuolevansa pian. Hänen kysymyksensä sairaanhoitajalle eivät koskeneet lääketieteellisiä yksityiskohtia, vaan sitä, miltä hän näyttäisi lapsilleen elämän päätyttyä.

“Voisitteko laittaa lippikseni päähäni? Käytän aina lippistä, joten lapset tuskin tunnistavat minua ilman sitä.”

Hän pohti, saisivatko hänen poikansa nähdä hänet, voisivatko he pitää häntä kädestä ja voisiko hoitohenkilökunta pestä hänet niin, etteivät lapset pelästyisi. Kysymysten taustalla oli syvä tarve tietää, että hän voisi edelleen olla isä, ja oma itsensä, myös kuoleman jälkeen.

Lapsille fyysiset jäähyväiset voivat olla ratkaisevan tärkeitä sen ymmärtämisessä, mitä on tapahtunut. Se, että saa nähdä isän näyttävän edelleen isältä, koskettaa kylmää kättä ja saada konkreettisen päätöksen pitkälle odotukselle, voi luoda turvallisuuden tunnetta, joka kantaa koko suruprosessin läpi.

Samaan aikaan kuolemasta puhumiseen liittyy usein pelkoa, niin omaisten kuin terveydenhuollonkin puolella. Mutta kun keskustelut jäävät käymättä, menetetään myös mahdollisuus luoda turvallisuutta tulevaa varten. Kun uskallamme puhua avoimesti siitä, mitä todella tapahtuu ja millaisia jäähyväiset voivat olla, annamme ihmisille mahdollisuuden tehdä omien toiveidensa mukaisia valintoja.

Arvokkuus ei pääty viimeiseen hengenvetoon. Se jatkuu siinä, miten puemme vainajan, miten kohtaamme omaiset ja miten uskallamme jäädä keskusteluihin, joita muut joskus välttelevät. Juuri siksi hautaustoimistot, hoitohenkilökunta ja surun parissa työskentelevät ihmiset saavat usein suuremman roolin kuin moni ehkä ymmärtää. He eivät ole vain käytännön oppaita, vaan kanssaihmisiä, jotka uskaltavat jäädä sinne, missä tarve on suurin.

Mitä tapahtuu nyt?
Miten lapsille puhutaan?
Mikä on tärkeää lopussa?
Miten haluaa tulla muistetuksi?

Nämä kysymykset ovat syvästi inhimillisiä, mutta moni kantaa niitä yksin. Kun yhteiskunta vetäytyy näistä keskusteluista, syntyy tabu, joka jättää ihmiset ilman tukea silloin, kun elämä on kaikkein hauraimmillaan.

Artikkeli nostaa hautajaiset esiin paikkana, joka antaa surulle tilaa ja kieltä sekä rakentaa sillan sen välille, mitä on ollut ja mitä tulee sen jälkeen. Prosessi alkaa kauan ennen seremoniaa ja jatkuu pitkään sen jälkeen.

Ehkä juuri siksi keskustelujen kuolemasta pitäisi alkaa paljon ennen itse jäähyväisiä. Ei siksi, että elämästä tulisi raskaampaa, vaan jotta saisimme turvan olla ihmisiä aivan loppuun asti.

Kuva: Tekoälyn luoma