Tekoäly voi sekä auttaa ihmisiä käsittelemään surua että synnyttää kokonaan uudenlaisia menetyksen kokemuksia. Tätä ilmiötä käsittelevät psykologit Amy Jean Clark (CQUniversity Australia ja University of the Sunshine Coast) ja Olive Kit Ling Woo (University of Hong Kong) artikkelissaan, joka julkaistiin 4. syyskuuta OMEGA – Journal of Death and Dying-lehdessä.

Ei griefbot — vaan päättyvä suhde

Toisin kuin griefboteissa ja digitaalisissa muistopaikoissa, joissa jäljitellään jo kuollutta ihmistä, tässä on kyse jostakin muusta: suhteesta itse tekoälyjärjestelmään. Tutkijat kutsuvat ilmiötä nimellä AI companion bereavement — tekoälykumppanin menettämiseen liittyvä suru.

Päivittäin keskusteluihin, seuraksi tai emotionaaliseen tukeen käytetty chatbot voi käyttäjälle muodostua suhteeksi, jolla on oma identiteetti ja persoonallisuus. Kun palvelu sitten suljetaan, sen muisti nollataan, malli vaihdetaan päivityksen yhteydessä tai tekoälyn “persoonallisuus” muuttuu, suhteen muodostanut ihminen voi kokea todellisen menetyksen — kokemuksen, joka voi muistuttaa eroa tai kuolemantapausta.

Vuonna 2024 julkaistussa tutkimuksessa tarkasteltiin Soulmate-palvelun käyttäjien reaktioita, kun kehittäjä sulki palvelun. Soulmate oli yksi useista tekoälysovelluksista, joissa käyttäjä saattoi luoda oman digitaalisen “kumppanin” päivittäisiä keskusteluja varten. Monet kuvasivat menetystä kirjaimelliseksi tai vertauskuvalliseksi kuolemaksi. Samassa tutkimuksessa nostetaan esiin myös Replika, yksi tunnetuimmista tekoälykumppanisovelluksista. Vuonna 2023 tehdyn päivityksen yhteydessä siitä poistettiin mahdollisuus tietynlaiseen intiimiin viestintään. Käyttäjät kuvasivat tekoälynsä tuntuneen yhtäkkiä “riistetyltä” tai muuttuneen kokonaan toiseksi persoonaksi. (Linkki tutkimukseen löytyy lähteistä.)

Kaksinkertainen vaikeus ymmärtää menetystä

Tutkijat esittelevät käsitteen dual illegibility kuvaamaan sitä, miksi tällainen suru voi olla erityisen vaikeaa käsitellä. Sureva ei välttämättä itsekään tiedä, mitä oikeastaan menetettiin: oliko kyse kuolemasta, erosta, poistamisesta vai petoksesta? Samalla ympäröivä yhteisö harvoin hyväksyy surua samalla tavoin kuin muita menetyksiä. Kokemus voidaan sivuuttaa naurettavana, kuviteltuna tai merkkinä ongelmallisesta riippuvuudesta sen sijaan, että se tunnistettaisiin aidoksi menetyksen kokemukseksi.

Clark ja Woo ehdottavat, että ilmiötä voidaan parhaiten ymmärtää kahden vakiintuneen suruteorian risteyskohdassa. Pauline Bossin ambiguous loss kuvaa menetystä, jossa on epäselvää, onko joku tai jokin todella poissa vai edelleen läsnä. Kenneth Dokan disenfranchised grief puolestaan kuvaa surua, jota ympäröivä yhteisö ei tunnusta tai jolle ei anneta sosiaalisesti hyväksyttyä tilaa.

Tarkoituksena ei ole rinnastaa tekoälysuhteita ihmisten välisiin suhteisiin, vaan antaa terapeuteille ja muille ammattilaisille käsitteitä sellaisen surun kohtaamiseen, joka muuten saatettaisiin sivuuttaa kokonaan.

Tutkijat korostavat myös, ettei terapeutin tarvitse ottaa kantaa siihen, oliko tekoäly “oikeasti” todellinen tai tietoinen voidakseen tunnistaa, että suhde — ja siten myös sen menetys — on voinut olla psykologisesti todellinen surevalle ihmiselle.

Nuori tutkimusala, mutta ilmiö on jo näkyvissä

Clark ja Woon artikkeli on käsitteellinen tutkimusartikkeli eikä laaja selvitys siitä, kuinka yleinen ilmiö on. Tutkijat itse peräänkuuluttavat lisätutkimusta siitä, kuinka moni kokee tällaista surua ja mitkä tekijät voivat tehdä joistakin ihmisistä muita alttiimpia sille. Heidän hyödyntämänsä aineisto, mukaan lukien aiemmat tutkimukset Replikan päivitysten vaikutuksista käyttäjien kokemiin suhteisiin, viittaa kuitenkin siihen, ettei kyse ole vain marginaalisesta ilmiöstä.

Tästä syntyy tutkimusta laajempi kysymys: jos tekoälykumppanin menettämiseen liittyvä suru voi olla psykologisesti todellista, mitä se merkitsee sille, miten haluamme muistaa ja käsitellä tällaista menetystä?

Eftertid pohtii: onko tekoälykumppaneille tilaa muistopaikoissa?

On tärkeää tehdä selväksi, mitä Clark ja Woo todella väittävät — ja mitä he eivät väitä. He eivät rinnasta tekoälykumppanin menettämisestä syntyvän surun voimakkuutta läheisen ihmisen kuolemasta seuraavaan suruun. Tutkimuksen keskeinen ajatus on toinen: suru voi olla psykologisesti todellista, vaikka se ei muistuttaisi perinteistä surua, ja kokemus jää helposti näkymättömäksi, jos kukaan ei ota sitä vakavasti.

Tämä huomioon ottaen ilmiö herättää kuitenkin kysymyksen, jota tutkijat itse vain sivuavat: voisiko menetetyille tekoälykumppaneille olla omia muistopaikkoja?

Tutkimuksessa mainitaan, että ihmiset hakeutuvat jo spontaanisti verkkoyhteisöihin saadakseen surulleen vahvistusta muilta samassa tilanteessa olevilta. Käytännössä nämä voivat olla kollektiivisen muistopaikan alkumuoto, vaikkakin hajautetusti. Tutkijat ehdottavat myös, että alustojen pitäisi antaa käyttäjille mahdollisuus viedä tai säilyttää suhdehistoriansa ennen suurten muutosten tekemistä. Se muistuttaa ehkä enemmän digitaalista uurnaa kuin muistopaikkaa, mutta ajatus kulkee samaan suuntaan.

Kysymystä vaikeuttaa kuitenkin perustavanlaatuinen ero ihmisen muistopaikkaan verrattuna. Kuolleen ihmisen muistopaikka kokoaa ihmisiä yhteen — sinne voidaan kutsua yhteisö, jonka jäsenillä oli omat suhteensa samaan ihmiseen. Tekoälykumppanin muistopaikka olisi toisella tavalla solipsistinen: kenelläkään muulla ei ollut täsmälleen samaa suhdetta juuri kyseiseen chatbotin versioon, eikä ympärillä ole välttämättä luontaista surevien yhteisöä.

Aidosti uusi kysymys ei ehkä siksi olekaan se, onko suru oikeutettua, vaan voiko muistopaikka ylipäätään täyttää tehtävänsä silloin, kun vain yksi ihminen maailmassa todella ymmärtää, mitä on menetetty.