Linköpingin yliopistossa on käynnissä merkittävä kliininen tutkimus, jossa selvitetään, voiko psykedeelinen yhdiste psilosybiini auttaa ihmisiä, jotka ovat jääneet syvän ja pitkäkestoisen surun vangiksi. Läheisensä menettäneille, jotka kärsivät pitkäaikaisesta ja vakavasta surusta, tutkijat tutkivat mahdollista tulevaisuuden hoitokeinoa – mutta toistaiseksi ei ole näyttöä siitä, että menetelmä toimisi.
Pitkittynyt suruhäiriö – kun menetys hallitsee elämää
Tavallisen surun ja sen välillä, mitä tutkijat ja kliinikot kutsuvat pitkittyneeksi suruhäiriöksi (Prolonged Grief Disorder, PGD), on merkittävä ero.
Diagnoosi sisältyy nykyisin sekä Maailman terveysjärjestön ICD-11-tautiluokitukseen että yhdysvaltalaiseen DSM-5-TR-diagnoosikäsikirjaan, vaikka diagnostiset kriteerit eroavat hieman toisistaan.
DSM-5-TR:n mukaan diagnoosi voidaan tehdä aikuiselle aikaisintaan kaksitoista kuukautta läheisen kuoleman jälkeen, jos suru jatkuu voimakkaana ja vaikeuttaa merkittävästi jokapäiväistä elämää.
Normaali suru on luonnollinen prosessi, jossa menetyksen ja kaipauksen tunteet vähitellen lievittyvät. Joskus suru kuitenkin muuttuu niin syväksi ja pitkäkestoiseksi, että ihminen jää siihen ikään kuin jumiin. Sopeutuminen elämään menetyksen jälkeen ei onnistu, ja kärsimys jatkuu pitkään läheisen kuoleman jälkeen.
Diagnoosikriteerien mukaan pitkittynyt suruhäiriö aiheuttaa merkittävää kärsimystä ja vaikuttaa arkeen, työelämään sekä ihmissuhteisiin.
Linköpingin yliopiston Sosiaalisen ja affektiivisen neurotieteen keskuksen (CSAN) tutkija ja tutkimuksen johtaja Rebecca Böhme kuvailee ilmiötä näin:
"Kyse on tilanteesta, jossa ihminen on vielä kahdentoista kuukauden jälkeenkin täysin jumissa surussaan, ei pääse eteenpäin ja kokee huomattavaa kärsimystä."
Böhme puhuu myös omasta kokemuksestaan. Hän menetti äitinsä kaksikymmentä vuotta sitten – menetyksen, jonka käsittely oli hänen mukaansa erityisen vaikeaa. Neljä vuotta sitten hän menetti myös isänsä. Nämä kokemukset herättivät tieteellisen kysymyksen:
Mitkä neurologiset mekanismit ovat pitkittyneen surun taustalla – ja voidaanko niihin vaikuttaa?
Psilosybiini ja aivojen muovautuvuus – tutkimuksen kohteena oleva hypoteesi
Psilosybiini on psykedeelinen yhdiste, jota esiintyy luonnostaan tietyissä sienilajeissa.
Tutkijat uskovat, että psilosybiini voi lisätä aivojen plastisuutta eli kykyä muodostaa uusia hermoyhteyksiä ja vastaanottaa uutta tietoa. Tätä mekanismia ei kuitenkaan vielä täysin tunneta, ja paljon on edelleen selvittämättä.
Tutkimus perustuu hypoteesiin, jonka mukaan psilosybiinin lisäämä aivojen plastisuus yhdistettynä terapeuttiseen tukeen voisi helpottaa pitkittyneestä surusta kärsivien ihmisten mahdollisuutta käsitellä menetystään ja muuttaa juurtuneita ajatusmallejaan.
Tavoitteena ei ole, että psilosybiini poistaisi surun. Ajatuksena on, että hoito voisi avata terapeuttisen ikkunan, jossa uudenlainen ymmärrys, hyväksyntä ja sopeutuminen olisivat mahdollisia.
Milloin surusta tulee sairaus?
Tutkimus herättää myös laajemman kysymyksen:
Milloin surusta tulisi tulla terveydenhuollon hoidettava asia?
Ruotsalainen filosofian professori Fredrik Svenaeus on arvostellut diagnoosia esimerkkinä medikalisaatiosta – siitä, että syvästi inhimillinen kokemus määritellään lääketieteelliseksi ongelmaksi, vaikka suruun vaikuttavat myös eksistentiaaliset, sosiaaliset ja kulttuuriset tekijät.
Diagnoosin kannattajat, mukaan lukien Rebecca Böhme, puolestaan katsovat, että pitkittynyt suruhäiriö on vain osittain päällekkäinen masennuksen ja muiden psyykkisten sairauksien kanssa. Selkeä diagnoosi on heidän mukaansa välttämätön, jotta ilmiötä voidaan tutkia tieteellisesti.
Pitkäaikaisesta ja vakavasta kärsimyksestä kärsiville ihmisille diagnoosi voi myös avata mahdollisuuden parempaan tukeen ja tulevaisuuden hoitomuotoihin.
Tätä jännitettä tutkimus ei ratkaise, mutta se tekee tutkimuskysymyksistä entistä tärkeämpiä:
Kuka tarvitsee hoitoa? Millaista hoidon tulisi olla? Ja missä kulkee tavallisen surun ja pitkittyneen suruhäiriön välinen raja?
Näin tutkimus toteutetaan
Tutkimus on satunnaistettu ja kaksoissokkoutettu. Osallistujat arvotaan saamaan eri annoksia psilosybiiniä – aiemman raportoinnin mukaan joko suuri tai hyvin pieni annos – eikä osallistujilla eikä tutkimusryhmällä ole tietoa siitä, minkä annoksen kukin saa. Näin ryhmien tuloksia voidaan vertailla mahdollisimman luotettavasti ja vähentää odotusten vaikutusta tutkimustuloksiin.
Osallistujat käyvät tutkimuksen aikana useita kertoja Linköpingin yliopistollisessa sairaalassa. Tutkimukseen kuuluu muun muassa:
Alustava puhelinhaastattelu sen arvioimiseksi, täyttääkö henkilö tutkimuksen osallistumiskriteerit.
Terveystarkastus, johon sisältyvät verikokeet ja EKG.
Toiminnallinen magneettikuvaus (fMRI), jolla tutkitaan aivojen toimintaa.
Tarvittaessa transkraniaalinen magneettistimulaatio (TMS), menetelmä, jolla tutkitaan aivojen plastisuutta.
Kliininen tutkimus toteutetaan Linköpingin psykiatrisella klinikalla yhteistyössä Linköpingin yliopiston kanssa. Linköpingin yliopisto toimii tutkimuksen sponsorina, ja Ruotsin lääkeviranomainen on arvioinut ja hyväksynyt tutkimuksen.
Hyvä tietää
Tutkimuksessa ei ole kyse siitä, että ihmiset käyttäisivät psykedeelisiä sieniä omatoimisesti tai harjoittaisivat itsehoitoa.
Hoito toteutetaan:
Terveydenhuollossa – Linköpingin psykiatrisella klinikalla.
Lääkärin valvonnassa – osallistujille tehdään perusteellinen terveydentilan arviointi ennen tutkimukseen osallistumista.
Ammattilaisten tukemana – osallistujat tapaavat terapeutin ennen annostelua ja sen jälkeen, ja tutkimushenkilöstö seuraa heitä koko 7–8 tuntia kestävän hoitokerran ajan. Tarvittaessa lääkäri on välittömästi saatavilla.
Huolellisen valinnan jälkeen – tutkimukseen otetaan mukaan vain henkilöt, joiden arvioidaan voivan osallistua turvallisesti.
Psilosybiini on Ruotsissa huumausaineeksi luokiteltu aine, eikä tätä tutkimusta tule tulkita suosituksena omatoimiseen käyttöön. Tutkittava hoito toteutetaan tarkasti valvotuissa lääketieteellisissä olosuhteissa perusteellisen kliinisen arvioinnin jälkeen.
Pitkä matka edessä – mutta tutkimus on jo nyt merkittävä
Tutkimukseen on tarkoitus osallistua 120 henkilöä. Tähän mennessä vain pieni määrä osallistujia on saanut hoidon, joten tutkimuksesta ei vielä ole tuloksia.
Vaikka tutkimuksessa havaittaisiin myönteisiä vaikutuksia, tarvitaan vielä useita kliinisiä tutkimuksia ja viranomaisten arviointeja, ennen kuin mahdollinen hoito voisi tulla osaksi tavanomaista terveydenhuoltoa.
Tutkimus on kuitenkin merkittävä jo sellaisenaan. Se osoittaa, että pitkittynyttä surua ei nähdä ainoastaan eksistentiaalisena tai psykologisena kokemuksena, vaan myös ilmiönä, jota voidaan tutkia tieteellisesti. Tutkijat pyrkivät ymmärtämään, mitkä biologiset mekanismit ovat ilmiön taustalla ja voitaisiinko niihin tulevaisuudessa vaikuttaa turvallisesti.
Monille hautausalan, surutyön ja terveydenhuollon ammattilaisille tutkimus herättää sekä toivoa että tärkeitä kysymyksiä. Toivoa siitä, että ihmisille, jotka kärsivät pitkäaikaisesta surusta, voitaisiin tulevaisuudessa tarjota uusia hoitomuotoja. Samalla se herättää kysymyksiä siitä, kenelle hoitoa voitaisiin tarjota, miten se täydentäisi nykyisiä tukimuotoja ja mitä eettisiä näkökulmia olisi otettava huomioon ennen mahdollisia käyttöönottoja.
Näihin kysymyksiin saadaan vastauksia vasta tutkimuksen edetessä. Jo nyt Linköpingissä tehdään kuitenkin työtä sen ymmärtämiseksi, miten aivot käsittelevät surua – tietoa, joka voi tulevaisuudessa auttaa kehittämään uusia tapoja tukea ihmisiä, joiden suru ei enää lievity ajan myötä.
Lue myös:
– Suruprosessin ensimmäisestä vaiheesta: kuinka tutkijat selvittävät mahdollisuuksia lievittää eksistentiaalista kärsimystä elämän loppuvaiheessa.
Lähteet
Tämä artikkeli perustuu vertaisarvioituihin tieteellisiin tutkimuksiin, yliopistojen julkaisemaan tietoon sekä vakiintuneeseen uutisraportointiin.
Alkuperäiset lähteet löytyvät alta.
Lisätietoja tutkimuksesta ja osallistumiskriteereistä löytyy Linköpingin yliopiston tutkimussivulta.
