Kyse on kysymyksestä, johon harvoin löytyy yksinkertaisia vastauksia. Keskellä äkillistä menetystä syntyy usein pieniä, lähes sanattomia tekoja, joista tulee silti ratkaisevia sille, miten ihmiset muistavat jäähyväiset. Oman lapsen pitäminen sylissä. Peitteleminen. Lapsen kääriminen johonkin pehmeään ja arvokkaaseen.

Taiteellisessa väitöskirjassa Hålla, famna, svepa – textil omsorg vid förlorad graviditet, joka tehtiin Göteborgin yliopistossa, tekstiilitaiteilija ja tutkija Birgitta Nordström tutkii erityisesti suunniteltujen kapalohuopien merkitystä tilanteissa, joissa lapsi kuolee. Tutkimus perustuu useiden vuosien työhön sekä keskusteluihin kätilöiden, hoitajien ja vanhempien kanssa Ruotsin synnytys- ja gynekologisessa hoidossa.

Hiljainen kieli surussa

Tutkimuksessa tekstiilejä ei kuvata vain käytännöllisinä materiaaleina, vaan osana ihmisen tapaa kohdata kuolema. Birgitta Nordström kutsuu tekstiilejä ”hiljaiseksi, kosketukseen perustuvaksi surun kieleksi”. Kyse on siitä, miten kangas, paino ja kosketus voivat kantaa ja ilmaista asioita, joita on vaikea pukea sanoiksi.

Projektissa kehitetyt kapalohuovat eivät ole tavallisia sairaalalakanoita, joita pestään ja käytetään uudelleen. Ne on valmistettu huolellisesti juuri lapsen, vanhempien ja hoitohenkilökunnan ainutlaatuista kohtaamista varten.

Itse lapsen kapalointi luo suojaavan tilan kehon ympärille muuten kliinisessä ja lääketieteellisessä sairaalaympäristössä. Tutkijan lähtökohtana on ajatus siitä, ettei kapalointi ole lapsen piilottamista tai etäisyyden luomista varten, vaan läheisyyden mahdollistamista varten. Kankaan taittelemiseen lapsen ympärille sisältyy syvää hellyyttä ja halu tehdä tilanteesta mahdollisimman kaunis.

Tukea ja pehmeyttä: Huopa käytännöllisenä apuna

Kun huopien suunnittelu alkoi, tavoitteena oli aluksi luoda mahdollisimman pehmeitä tekstiilejä silkistä ja ohuesta merinovillasta. Keskusteluissa kokeneiden kätilöiden kanssa nousi kuitenkin nopeasti esiin muita, konkreettisempia tarpeita.

Kun lapsi kuolee, keho menettää luonnollisen jäntevyytensä. Hoitohenkilökunta kuvasi, että huovan ei tullut olla vain pehmeä, vaan siinä täytyi olla myös rakennetta ja tukea. Sen tuli kannatella, rajata ja vakauttaa kehoa niin, että vanhempien olisi helpompi ottaa lapsi syliinsä ja pitää häntä.

Lopputuloksena syntyi pääosin villasta kudottu huopa, jossa on hillityt värit ja pelkistetty ilme. Suunnittelu on tietoisesti minimalistista. Huovan ei ole tarkoitus viedä huomiota tai korvata muistoa lapsesta, vaan toimia rauhallisena taustana ja lempeänä tukena.

Yhdessä tekemistä silloin, kun mitään ei voi tehdä

Tutkimus osoittaa myös, että kapalohuovilla on tärkeä merkitys hoitohenkilökunnalle. Kohdatessaan vanhempia, jotka elävät läpi äkillistä menetystä, sanat eivät usein riitä henkilökunnallekaan. Sanattomassa tyhjyydessä konkreettisista teoista voi tulla tapa kantaa tilannetta eteenpäin.

Väitöskirjassa kuvataan, kuinka yksinkertaiset ja käytännölliset kysymykset kätilöltä voivat avata vaikean hetken:

”Haluatteko pitää vauvaa sylissä?”

”Pesemmekö vauvan yhdessä?”

”Saanko näyttää, miten voimme kääriä huovan vauvan ympärille?”

Yhdessä peseminen, pukeminen tai kapalointi luo yhteisen huolenpidon hetken. Se voi helpottaa yksinäisyyden ja epätodellisuuden tunnetta, joka usein syntyy synnytyshuoneessa.

Muistojen luominen kosketuksen kautta

Kun lapsi kuolee varhaisessa vaiheessa raskautta, konkreettisia muistoja jää usein hyvin vähän. Siksi kosketukseen ja aisteihin liittyvät kokemukset sairaalan lyhyiden tuntien aikana saavat suuren merkityksen myöhemmässä surutyössä – kosketuksen tunne, paino sylissä ja tekstiili lapsen ympärillä.

Kapalohuovista tulee väline, joka auttaa vanhempia uskaltamaan kohdata lapsensa ja luoda fyysisiä muistoja hänestä. Tutkimus nostaa esiin suuren eron siinä, kohdataanko kuollut lapsi lääketieteellisessä ympäristössä vai saako vanhempi syliinsä hellästi hoidetun lapsen, joka on kääritty omaan huopaansa. Sana, johon hoitohenkilökunta tutkimuksessa palaa yhä uudelleen, on arvokkuus.

Muistutus inhimillisestä huolenpidosta

Lopulta Birgitta Nordströmin tutkimus käsittelee paljon suurempia asioita kuin tekstiilejä ja villalankoja. Se käsittelee ihmisen tarvetta huolenpitoon, myös elämän päätyttyä.

Modernissa terveydenhuollossa, jota leimaavat usein kiire ja lääketieteelliset rutiinit, kapalohuopa toimii hiljaisena muistutuksena syvästi inhimillisestä asiasta. Mahdollisuudesta pysähtyä, peitellä lapsi ja luoda lempein keinoin arvokas ja suojattu tila kuolleen ympärille. Ehkä juuri näissä hiljaisissa ja käytännöllisissä teoissa huolenpito näkyy kaikkein selvimmin.