Installaatio The Lost Screen Memorial, joka paljastettiin hiljattain Genevessä Maailman terveyskokouksen yhteydessä, edustaa täysin uudenlaista julkista muistomerkkiä. Monumentti koostuu 50 suuresta valaistusta puhelinnäytöstä. Mutta syötteiden, ilmoitusten ja algoritmien sijaan näytöillä näkyvät lasten omat lukitusnäytön kuvat – juuri ne kuvat, jotka heidän vanhempansa näkivät aina nostaessaan puhelimensa käteen.

Jokaisen näytön taustalla on tragedia. Muistomerkki on luotu niiden lasten muistoksi, jotka ovat menehtyneet verkkokiusaamisen, haitallisen verkkosisällön, hyväksikäytön tai muun digitaalisen haitan seurauksena. Siinä missä mediakeskustelu pysähtyy usein teknologiapolitiikkaan ja lainsäädäntöön, muistomerkki nostaa esiin myös syvemmän kysymyksen: miten suru ja muistokulttuuri muuttuvat digitaalisella aikakaudella?

Paikka, jossa muistot elävät edelleen

Se, mikä tekee The Lost Screen Memorial -muistomerkistä niin koskettavan, on tapa, jolla se muuttaa arkisen asian rituaaliseksi muistopaikaksi. Monille sureville puhelin on nykyään paikka, jossa tärkeimmät jäljet ihmisestä edelleen säilyvät.

Ääniviestejä säästetään, jotta rakkaan äänen voisi kuulla vielä kerran. Vanhat viestiketjut, kuvat ja pienet elämän fragmentit ovat edelleen tallessa ja tuntuvat edelleen läheisiltä.

Matkapuhelin on muuttunut viestintävälineestä paikaksi, jossa ihmisten elämä ja muistot jatkavat olemassaoloaan.

Lukitusnäyttö on myös ensimmäinen asia, jonka näemme nostaessamme puhelimen käteemme. Se on digitaalinen kynnys nykyhetken ja muiston välillä. Tuomalla nämä yksityiset kuvat julkiseen tilaan muistomerkki osoittaa, että pikseleistä koostuva kuva voi kantaa yhtä paljon läsnäoloa ja surua kuin valokuva albumissa tai kiveen hakattu nimi.

Hautakivistä digitaalisiin jälkiin

Muistomerkki heijastaa myös laajempaa muutosta siinä, miten yhteiskunta käsittelee hyvästejä ja muistamista. Muistopaikat ovat perinteisesti olleet fyysisiä ja sidottuja tiettyyn paikkaan. Ihmiset menivät hautausmaalle, haudalle tai erityiseen muistopaikkaan.

Nykyään suru tapahtuu usein samanaikaisesti myös digitaalisissa tiloissa.

Kun The Lost Screen Memorial -muistomerkin taustalla olevat perheet jakavat lastensa lukitusnäyttöjä, he tekevät surun näkyväksi ympäristössä, jota tavallisesti hallitsevat nopeus, häiriöt ja jatkuva kuluttaminen. Projekti ei kuitenkaan pääty Geneven aukiolla oleviin fyysisiin näyttöihin.

Muistomerkin verkkosivusto laajentaa installaation digitaaliseksi todistusarkistoksi. Vierailijat voivat nähdä jokaisen lapsen lukitusnäytön sekä lukea tai kuunnella kuvan takana olevan tarinan – kuka lapsi oli, mitä tapahtui ja millaista menetystä perhe edelleen kantaa mukanaan.

Näin installaatiosta muodostuu hybridimuistomerkki: julkisessa tilassa oleva fyysinen monumentti, joka johtaa dokumentaariseen arkistoon, jossa uhrit saavat takaisin äänensä, persoonallisuutensa ja tarinansa.

Uusi muistokulttuuri on syntymässä

Viime vuosina digitaalisista muistopaikoista, virtuaalisista muistohuoneista ja sosiaalisen median profiileista, jotka muuttuvat surunvalittelun paikoiksi, on tullut yhä luonnollisempi osa suruprosessia. Digitaaliset jälkemme elävät pitkään sen jälkeen, kun elämä on päättynyt.

Tämä osoittaa, että digitaalinen maailma ei ole vain paikka, jossa haittaa ja haavoittuvuutta syntyy, vaan myös paikka, jossa ihmiset yrittävät muistaa, surra ja parantua.

Se herättää myös uusia kysymyksiä läheisille. Mitä digitaaliselle elämällemme tapahtuu kuolemamme jälkeen? Kuka saa pääsyn kuviin, viesteihin ja tileihin? Ja kuka oikeastaan omistaa muiston ihmisestä, kun niin paljon on tallennettuna salasanojen ja pilvipalveluiden taakse?

Siirtämällä huomion politiikasta inhimilliseen kokemukseen Geneven muistomerkki muistuttaa myös siitä, ettei muistokulttuuri ole koskaan pysyvä. Se muuttuu yhdessä ihmisen ja ympärillämme olevan teknologian kanssa.

The Lost Screen Memorial ei siis ole pelkästään aktivistinen installaatio tai varoitus sosiaalisesta mediasta. Se on myös merkki siitä, että itse suru on muuttumassa.

Maailmassa, jossa elämämme muuttuvat yhä digitaalisemmiksi, muuttuvat myös muistomme. Ja tässä siirtymässä pimeydessä loistava puhelimen näyttö – tai digitaaliseen arkistoon tallennettu kertomus – voi joskus kertoa kaipauksesta enemmän kuin mikään muu symboli.