Suru ei yleensä ala siitä hetkestä, kun sydän lakkaa lyömästä. Hoitajalle omaiselle elämän loppuvaiheessa prosessi on voinut jatkua viikkoja, joskus kuukausia, hiljaisena ja uuvuttavana valmistautumisena.

Uudessa kansallisessa rekisteritutkimuksessa, joka on tehty Örebro-yliopistossa ja julkaistu tieteellisessä lehdessä Palliative Care and Social Practice, tutkijat analysoivat 563 omaisen vastauksia erikoistuneesta saattohoidosta kotona. Vastauksista nousee terävä paradoksi: samalla kun peräti 99,1 prosenttia omaisista kertoi tietävänsä tarkalleen, mistä he saavat äkillistä apua, moni kuvaa viimeistä aikaa ylivoimaisena, yksinäisenä ja joissain tapauksissa arvottomana.

Tutkijat tunnistivat kaksi täysin yhteen törmäävää kokemusta samasta tilanteesta: koti turvallisena ja arvokkaana paikkana kuolla – ja koti haastavana, eristävänä ja pelottavana näyttämönä.

Ei-toivottu hoidon koordinoija

Kun vaikeasti sairas ihminen saa hoitoa kotona, omaiset muuttuvat usein paljon enemmän kuin vain perheenjäseniksi. Tutkimus osoittaa, miten omaiset käytännössä joutuvat astumaan ei-toivottuun hoidon koordinoijan rooliin. Siihen kuuluu oireiden tulkitseminen, käytännön asioiden hoitaminen sekä liikkuminen eri hoitotoimien välillä ajanjaksolla, joka on erityisen raskas tunteiden tasolla.

Kun erikoissairaanhoito on lopulta paikallaan, monet kokevat suuren turvan. Mutta siltä väliltä – vuorokauden kaikilla muilla tunneilla – omaiset jäävät usein eksistentiaaliseen tyhjiöön, jossa heidän odotetaan pitävän koossa koko tilanne. Monien mukaan erityisen haavoittuva on vaihe, jossa iäkäs henkilö kotiutetaan sairaalasta: aikaa, joka kuluu siihen, että asiantuntijatiimi ehtii vakiintua kotiin, kuvataan jaksona, jolloin tuntuu putoavan täysin penkiltä toiselle.

Yksinäisyys kohti loppua

Ehkä suurin puute liittyy kuitenkin viimeiseen, ratkaisevaan viestintään. Monet omaiset kokevat jälkikäteen, etteivät he saaneet riittävän selkeää tietoa siitä, että kuolema oli lähellä.

Seurauksena kuolema koetaan yllättävänä ja järkyttävänä, vaikka sairaus on jatkunut pitkään. Monilla viimeinen vaihe johtaa kysymyksiin siitä, tehtiinkö oikein, olisiko pitänyt ymmärtää enemmän tai oliko jotain tärkeää jäänyt huomaamatta. Nämä kokemukset ja ajatukset voivat värittää surua hyvin pitkään kuoleman jälkeen.

Se, miten kuolemme vaikuttaa siihen, miten suremme

Tutkimuksen johtopäätös osuu olennaiseen kohtaan siinä, miten menetystä ymmärrämme: puutteellinen tuki ja turvattomuuden tunne kuolemaprosessin aikana riskoivat johtaa perheen kärsimyksen pitkittymiseen ja syvenemiseen kuoleman jälkeen. Toisin sanoen se, miten viimeinen aika kotona koetaan, vaikuttaa suoraan siihen, millaiseksi myöhempi suru muotoutuu.

Kenen tahansa menettäminen ei tarkoita vain tyhjyyden käsittelemistä jälkikäteen. Kyse on ennen kaikkea siitä, että kantaa mukanaan muistikuvaa siitä, miltä tuntui, kun elämä päättyi.

Tutkijat toivovat nyt avoimempaa organisointia ja parempaa koulutusta koko hoitotiimille, jotta omaisia ei nähtäisi vain resurssina tai käytännöllisenä apuvälineenä, vaan ihmisinä, jotka tarvitsevat kipeästi ohjausta ja rehellistä tietoa.

Jotta koti voisi olla se turvapaikka, jota toivomme, rinnalla olijoiden ei pitäisi joutua tuntemaan itseään maailman yksinäisimmiksi ihmisiksi.


Tutkimuksesta

  • Osallistujat: Tutkimukseen osallistui 563 omaista.

  • Tietokanta: Tutkimus perustuu tietoihin Svenska palliativregistretistä.

  • Julkaisu: Julkaistu 2026 tieteellisessä lehdessä Palliative Care and Social Practice.

  • Toteutus: Toteuttivat tutkijat Örebro-yliopistosta.

  • Painopiste: Selvitti omaisten kokemuksia erikoistuneesta saattohoidosta kotona myöhäisessä saattohoitovaiheessa.

Lähde: Söderman, A. et al. (2026). A caring safety net or a broken shelter—Relatives’ experiences of specialized palliative home care: A national registry study. Palliative Care and Social Practice. Huomioitu sivustolla Forskning.se.